Some-koulutuksessa

Posted: 14.12.2015 in Ei kategoriaa

Kaarinan esimiehille pidettiin sosiaalisen median koulutus. Jani Lilja somecosta oli hyvin ajan tasalla, mutta niin tuntui olevan Kaarinan lukiokin. Snapchat puuttui, mutta Periscope on oikeastaan koulutiedottamisen kannalta mielestäni parempi. Videot ovat lisääntyvä trendi, twitter on siirtymässä ammatilaisviestinnän puolelle. Kaupunkien tilejä ei seurata, mutta vaikkapa kaupunginjohtaen (henkilöiden) kautta tapahtuva viestintä saa paljon someseuraajia. 

 

Mainokset

320px-SPA51928Hyvät kuulijat ja arvoisa juhlaväki. Maamme itsenäisyys on meille kaikille itsestäänselvyys, mutta kuten tuossa Vapauden viestin tekstissä kuulimme, on itsenäisyys ollut historian saatossa uhattuna useita kertoja.

Valtioita katoaa ja uusia syntyy koko ajan. Uutislähetyksistä seuraamme eri puolilla maailmaa tapahtuvia konflikteja vaihtelevalla mielenkiinnolla. Aseellisissa yhteenotoissa kuolee vuosittain yli 100 000 ihmistä, eli sodissa kaatuu päivittäin 200 – 300 ihmistä aatteensa tai isänmaansa puolesta. Itsenäisyys on uhattuna tai saavutettavana miljoonilla ihmisillä joka päivä.

Itsenäisyyspäivänä maassamme perinteisesti muistellaan ja kunnioitetaan sotiemme veteraaneja ja sodissa kaatuneita. Sodissa on kuitenkin aina mukana myös niistä syyttömänä kärsimään joutuva joukko. Äitien ja lasten kohtalot ohitetaan historian melskeissä, vaikka myös heihin vaikutukset ovat usein ikuisia. Haluankin nyt kertoa teille tarinan erään pikkutytön ihmiskohtalosta noin 70 vuoden takaa.

Pienessä savolaisessa teollisuuskaupungissa vuonna 1938 seurattiin maailman tapahtumia radion ja paikallislehden välityksellä. Espanjan sisällissota tuntui kaukaiselta, eikä ylittänyt uutiskynnystä edes viikoittain. Hyvinvointi lisääntyi ja elämä hymyili elinkeinoelämän noususuhdanteessa. Maatalous oli uudistunut ja pula-ajat olivat takana. Puunjalostusteollisuus toi koko paikkakunnalle varallisuutta ja turvatun toimeentulon.

21-vuotias Otto työskenteli varastomiehenä konepajalla. Oy Ahlstöm ab oli työllistänyt myös hänen sorvarina toimineen isänsä. Konepaja teki pieniä, sisävesiliikenteeseen sopivia laivoja ja hinaajia sekä vastasi paperiteollisuuden varaosista ja huollon toimivuudesta. Varastomiehen palkka mahdollisti Otolle myös oman perheen perustamisen ja avioliitto Ainon kanssa solmittiin kesällä.

Nuoret saivat lapsen vuoden 1939 toukokuussa. Pienelle tytölle annettiin kasteessa nimeksi Helena Marjatta. Terve tyttö loi onnellisuutta perheeseen ja tulevaisuus näytti valoisalta.

Maailma oli päättänyt toisin. Saksa hyökkäsi syksyllä Puolaan ja Neuvostoliitto aloitti talvisodan Suomea vastaan marraskuussa. Nuori isä joutui rintamalle äidin jäädessä huolehtimaan imeväisikäisestä Helenasta. Onni kuitenkin suosi perhettä, koska sota päättyi keväällä ja Otto palasi hengissä ja terveenä takaisin.

Lyhyessä sodassa Suomi oli menettänyt Karjalan, Sallan ja Kuusamon itäosat. Pienessä kaupungissa tämä näkyi erityisesti karjalaisten siirtolaisten lisääntymisenä. Sodan jaloista evakkona Savoon saapuneet karjalaiset piti asuttaa ja luoda uusia työpaikkoja pakolaisille.

Rauhan aikaa ei kestänyt kauan. Helena on kaksivuotias, eikä vielä ymmärrä aikuisten asioita kun Saksa vuonna 1941 hyökkää Neuvostoliittoon joka puolestaan pommittaa juhannuksena Porvoota, Helsinkiä ja Turkua. Poliitikot olivat epäonnistuneet ja Suomi oli taas sodassa.

Otto lähtee jälleen rintamalle jättäen Helenan äitinsä hoiviin. Perheellinen ja järjestelmällinen mies palvelee kirjurina, joten välitöntä hengenvaaraa ei pitkittyvässä sodassa näytä olevan. Kirjeitä kirjoitellaan ja muutamia valokuviakin oloista rintamalla ja kotona kasvavasta tyttärestä saadaan vaihdetuksi.

Olot sodan jaloissa ovat yksinhuoltajalle kuitenkin raskaat. Helena kasvaa ilman isää ja ruokaa ei ole tarpeeksi saatavilla. Lapsen terveyden ja turvallisuuden takaaminen huolettaa Aino-äitiä. Sota jatkuu vielä Helenan täyttäessä viisi vuotta eikä tietoa rauhasta ole. Propagandan värittämät uutiset kertovat koko maailman olevan sodassa, jonka lopputulosta ei kukaan osaa ennustaa.

Raskain mielin Helenan vanhemmat päättävät lähettää pienen tyttärensä sodan jaloista Ruotsiin, joka on säilynyt sodan ulkopuolella. Helena saa oman passin ja kaulaansa nimilapun. Ystävälliset naiset keräävät lapset rautatieasemalla junaan, joka jatkaa kohti Turun satamaa.

Helena viedään Ruotsiin kymmenientuhansien suomalaislasten tavoin. Pieni tyttö päätyy Jönsoneitten perheeseen Skåneen, Etelä-Ruotsiin. Helena ei ymmärrä sanaakaan hänelle puhutusta kielestä, eikä kukaan ymmärrä häntä. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan Helena tulee viettämään aikaansa sijaisperheessä. Koti-ikävä on kova, mutta toisaalta ruokaa on riittävästi ja olot ovat turvallisemmat kuin kotisuomessa.

Jönssonit pitävät Helenasta ja päivä kerrallaan kommunikointi helpottuu uusien sanojen oppimisen myötä. Helena saa ystäviä naapureiden lapsista ja leikit opettavat lisää ruotsia. Elämä alkaa sujua ja uudet vanhemmat antavat rakkautta ja turvallisuutta sodan jaloissa kasvaneelle lapselle.

Samaan aikaan Suomessa Otto ja Aino eivät pääse taaskaan viettämään hääpäiväänsä yhdessä. Avioliiton kuudesta yhteisestä vuodesta on sota vienyt jo neljä. Etäsuhde kirjeiden ja valokuvien varassa vieraannuttaa, eikä sodan masentava ilmapiiri auta asiaa. Yhteinen lapsi on lähetetty pois, eikä suhteella ole enää tulevaisuutta, vaikka sota päättyykin. Toisistaan vieraantunut aviopari käy henkistä kamppailua ja päätyy eroon. Helenan kohtalona on päätyä Jönssonin perheen adoptoitavaksi, johon Aino ja Otto suostuvat. Helenasta tulee yksi noin 7000 sotalapsesta, jotka jäivät Ruotsiin.

Lapsuuskotini seinällä oli valokuvan perusteella piirretty taulu lettipäisestä tytöstä. Helenan vanhemmat muuttivat ottolapsensa nimen Lenaksi, mutta pitivät yhteyttä biologisiin vanhempiin. Helena ei koskaan unohtanut juuriaan ja seurasin hänen elämäänsä joka joulu saapuvien kirjeiden kautta. Valokuvissa hän opettelee soittamaan pianoa, valmistuu ylioppilaaksi ja menee naimisiin. Ensimmäiset lapset siskopuolelleni syntyvät ollessani vielä alle kouluikäinen. Tapaan siskopuoleni ensimmäistä kertaa 60-luvun loppupuolella hänen käydessään perheensä ja Ruotsin vanhempiensa kanssa Suomessa. Emme osaa toistemme kieltä ja isänikin keskustelee aikuistuneen tyttärensä kanssa tulkin avulla. Minusta oli kummallista olla eno, vaikka en osannut vielä edes lukea.

Helenan käsitys isänmaasta on erilainen kuin minun. Tapaamme nykyisin vuosittain ja kirjoittelemme sähköposteja toisillemme. Nyt jo eläkkeellä oleva siskopuoleni on tehnyt elämäntyönsä maailman kriisipesäkkeissä auttaen puolestaan hätää kärsiviä. Hän on nähnyt köyhyyttä ja epätoivoa Tansaniassa, Keniassa, Botswanassa ja Sri Lankassa. Samalla hän on myös nähnyt, ettei yksittäisen ihmisen onni vaadi isänmaata. Helenalle Suomen taistelu itsenäisyydestä merkitsi nälkää ja pelkoa ja biologisten vanhempien menettämistä. Pako Suomesta puolestaan takasi turvallisuuden ja toimeentulon.

Viime kesänä Lena vieraili Nurmijärvellä ja otti kotiin palattuaan kasvattivanhempiensa kirjahyllystä vanhan Aleksis Kiven kirjan Sju bröder. Seitsemän veljeksen ruotsinnoksen kansilehdeltä löytyi isämme Oton kauniilla kirjurin käsialalla jouluna 1944 kirjoittama kiitosviesti Jönssoneille. Kiitos, että huolehditte tyttärestämme. Lena ei ollut koskaan lukenut kirjaa, johon lähes kaikki suomalaiset jossakin vaiheessa koulutaivaltaan tutustuvat. Veljesten elämään tutustuminen oli hänelle matka suomalaisille juurilleen.

Kukaan meistä ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Varsinkin teidän nuorten kohdalla ovat mahdollisuudet siirtyä työskentelemään ja asumaan maamme rajojen ulkopuolelle ennennäkemättömän suuret. Toivon silti, että teistä jokainen muistaa aina Suomen, joka tarjosi teille turvallisen lapsuuden ja nuoruuden. Maata, joka ei olisi tällainen ilman meitä. Maata, jonka tulevaisuutta luomme päivittäin tässäkin rakennuksessa opettaen ja opiskellen. Suomi on juhlansa jälleen kerran ansainnut.

Kiitos Suomelle ja hyvää huomista itsenäisyyspäivää teille kaikille.

engissä ollaan ja koulu pyörii, mutta blogipäivityksiä ei ole näkynyt? Missä vika?

No ei sen kummempaa vikaa missään, mutta työ on imenyt mukaansa. Kevään aikana ajettiin sisään toimintatapojen muutoksia, joilla pyritään parantamaan koulun toimintaa. Niihin uhrattiin paljon aikaa ja energiaa ja odotukset olivat tietenkin korkealla. Toki mukana on aiheellisia epäilyjä siitä, muuttuuko toiminta parempaan suuntaan vai ei.

Kuumin puheenaihe on tarjotintekniikan muuttuminen. Aikaisemmin tarjonta oli keskitetty kuudelle palkille, jolloin tarjontaa oli rinnakkain enemmän. Tänä lukuvuonna sama määrä tarjontaa on tarjolla seitsemällä rivillä, jolloin päällekkäisyyksienm määrä opiskelijoilla vähenee ja monipuolisemmat valinnat mahdollistuvat. Tämän kääntöpuolena on se, että minimikurssimäärän opiskeleville opiskelijoille aiheutuu hyppytunteja aikaisempaa enemmän. Tarjonnassa harvinaisemmat oppiaineet tulisi keskittää päivän reunatunteihin, jolloin päivät lyhenevät suppeamman ainevalinnan tehneiltä opiskelijoilta. Tämä vaatii kuitenkin ajatuksellisen muutoksen lukujärjestykseen ja palkkien rakenteluun. Toivottavasti seuraavaan lukuvuoteen päästään suunnittelemaan toimivammin.

Koetan taas jatkaa kirjoittelua pienistä ja isoista asioista rehtorin arjessa.

Lukiovuoden vilkkain viikko sisältää ylioppilastutkinnon kuullunymmärryskokeita, kokeiden ja prelien palautuksia, penkkarit ja vanhojen päivän. Kun eteläisin Suomi aloittaa hiihtoloman heti tämän jälkeen, on kontrasti viikkojen välillä melkoinen.

Seurailen jääviyteni takia kirjoitusten järjestelyjä sivusta. Hyvin apulaisrehtori on urakasta selvinnyt ja hommat ovat toimineet. Pientä hikoilua aiheutti maanantain kuuntelukoe, jossa salissa oli katvepaikkoja, joihin langaton infrapunasignaali ei kantanut. Ensimmäisen kuunteluvuoron aikana tehtiin päätös toisen vuoron jakamisesta kahteen erilliseen tilaan. Kuuntelulaitteisto testattiin myöhemmin opiskelijoiden ja kielten opettajien kanssa. Kuuluvuusongelmat poistuivat, kun lähetinyksikkö siirrettiin näyttämölle. Tällöin valon lailla käyttäytyvä signaali tavoitti jokaisen kuulokkeen esteettömästi.

Penkkariperinteet hieman vaihtelevat alueittain. Kun opiskelijoilla tai opettajilla ei ole muuta mallia, niin penkinpainajaisten perinne kokee vuosikymmenien kuluessa evoluution: erilliset saarekkeet alkavat elämään omaa elämäänsä ja toistavat hieman muuntuneena edellistä vuotta. Ensimmäisissä Kaarinan penkkareissa pisti ikävästi silmään ykkösten ja kakkosten kasvojen ja hiusten töhriminen huulipunalla, meikeillä, geeleillä ja glitterillä. Kun kiusaaminen on kouluissa yksiselitteisesti kielletty, niin miksi penkkareissa se onkin yhtäkkiä sallittu? Monet äänestävät jaloillaan ensimmäisen vuoden kokemusten perusteella ja jäävät kotiin kakkosella penkkaripäivänä. Penkkareiden täytyy olla koulun yhteinen karnevaalihetki, jossa pääosassa riemuitsevat abit ja joiden ohjelmasta nauttivat kaikki. Jokaisella tulee olla fyysinen koskemattomuus turvattuna myös penkkareissa.

Abit olivat nähneet paljon vaivaa pukujen suhteen. Lapsuuden unelmat toivat kouluun Barbeja, supersankareita, urheilijoita, lääkäreitä, lentoemäntiä ja jopa pari opettajaa. Sääli, että asuja ei päässyt ihastelemaan valoissa kun koulua oli koristelussa pimennetty ja abishow toteutettiin näyttämövaloilla. Vaikkapa catwalk-tyyppinen saapuminen saliin tai ”paras penkkariasu”-äänestys olisi tuonut pukeutumisen paremmin esille.

Hyvät penkkarit vaativat suunnitelmallisuutta ja kunnianhimoa. Penkkareiden tulisi kilpailla näyttävyydessään ja idearikkaudessaan edellisten vuosien penkkareiden kanssa. Kaaos on helppoa, mutta timantin hiominen vie aikaa. Seuraaviin penkkareihin on enää vuosi aikaa, kannattaa aloittaa valmistautuminen jo nyt.

Kuva

Vanhojen päivä meni useimmilla kakkosilla tanssin merkeissä. Vanhat kävivät pienempinä ryhminä esiintymässä lähikouluilla ja vanhainkodissa, tanssivat ykkösille ja kävivät valokuvassa. Illalla Turun VPK:n talo täyttyi tanssijoista ja vanhemmista ja tanssit vedettiin elävän musiikin tahdissa. Kaunis tilaisuus, mutta yleisölle hankala, koska katsojapaikoilta on vaikea nähdä kokonaisuutta.

Nyt hiihtolomaviikolla koulu on hiljentynyt ja erinomainen paikka suunnitella ensi lukuvuoden opetustarjontaa. Opintotarjottimen suunnittelu on yhdistelmä palapeliä ja sudokua. Edellisen vuoden palapelin palaset puretaan ja järjestetään seuraavaa vuotta varten. Tarkoituksena on saada opiskelijoille tarjonta, joka palvelee huippumenestyjiä ja turvaa heikoimmin menestyvien lukiotaipaleen. Rehtorin pedagoginen kädenjälki näkyy koko vuoden. Ryhmäkoot eivät kasva hallitsemattomasti eikä pieniä lilliputtiryhmiä ole liikaa. Ykkösten ja kakkosten pakollisten kurssien tarjonta on jo suurinpiirtein paikoillaan. Kolmosilla pakollisuutta ei ole kuin nimeksi, joten siellä suunnittelussa on vapaammat kädet.

Kolmas jakso alkaa olla koeviikkoa vaille valmis ja puoli vuotta Kaarinan lukion peräsimessä täyttyy. Mukavaa ja positiivista toimintaa, joka pitää ainakin rehtorin virkeänä. Menneestä jaksosta jäi iloisena asiana mieleen vanhojen tanssien opettamiskeikka kakkosille. Yksi matemaattisten aineiden opettajista oli melkein koko jakson virkavapaalla ja hänen työtehtäviinsä kuului liikunnan opettajan kanssa vanhojen tanssien harjoittaminen kakkosille. Kun sijaista (matikka+tanssi) ei oikein helposti löytynyt, niin palkkasin sijaisen matematiikkaan ja hyppäsin itse tanssin pyörteisiin. Onneksi päävastuu oli liikunnan ammattilaisella ja oma tanssitausta on noihin tansseihin riittävä. Vuosi sitten jouduin hyppäämään melkein kylmiltään vaihto-opiskelijan pariksi hänen parinsa sairastuttua. Pieniä eroja tansseissa on alueellisesti ja koulujen välillä, mutta perusjutut ovat melko samat.

Opiskelijoiden motivaatio oppimiseen on tuolla liikunnan kurssilla ihaltavaa. Kuinkahan jokaiselle kurssille saisi vastaavan innostuksen aikaan?

Tanssimaalaus

Valtakunnalliset opetusalan Educa-messut pidettiin Helsingissä viikko sitten. Hyviä ja mielenkiintoisia esityksiä ja runsaasti näytteilleasettajia. Mieleen jäi Samsungin osasto, jossa perinteisen tietokoneluokan ”isoveli valvoo” toiminnot oli toteutettu langattomasti ja laitealustasta riippumatta. Opettaja voi koota omalle tabletilleen kaikkien opiskelijoiden laitteiden näytöt ja hallinnan. Teknisesti hieno ratkaisu, mutta toisaalta jos kaikki ovat samassa tilassa, niin keskusteluyhteys taitaa olla luontevin.

Mobiilin tekniikan mahdollisuudet ovat tulossa myös liikuntaan. Oppilaille (tai huvipuistokävijöille, turisteille) voidaan tehdä paikkatiedon sisältävä suunnistusreitti, jonka rastit ja lisäinfon voi lukea QR-koodilla tai ottaa valokuvan. Opettaja voi seurata 40 opiskelijan etenemistä karttapohjalla ja antaa vaikkapa väärille reiteille eksyneille lisäohjeita etäyhteydellä.

Arkityötäkin on tullut tehtyä. Seuraavan lukuvuoden suunnittelu on alkanut ja opettajien kokouksessa päätettiin siirtää keskeinen opetustarjonta kuudelta palkilta seitsemälle. Käytännössä samoilla resursseilla voidaan tarjota enemmän mahdollisuuksia valintoihin opiskelijoille. Opiskelija voi halutessaan valita lukioaikana 13 kurssia enemmän kuin nykyjärjestelmässä. Plussana on myös tilojen ja opettajien parempi riittävyys. Negatiivisena elementtinä tulee kouluviikon oppituntien lisääntyminen kahdella, eli perjantait eivät enää vastaisuudessa lopu klo 12.55. Mielestäni plussat voittavat miinukset.

Ai niin, eilen oli kaksi haastattelua mediaan. Kunnallislehti kyseli valmistautumistamme 2016 sähköiseeen tutkintoon ja tietotekniikan käyttöön opetuksessa. Ihan puskista tuli juuri ennen kotiin lähtöä YLEn ruotsinkielisen toimituksen toimittajan puhelinhaastattelu maahanmuuttajille ja vieraskielisille tarjottavasta lukioon valmistavasta koulutuksesta. Olin laatimassa tuon uuden koulutusmuodon opetussuunnitelman perusteita ja opetuksen pitäisi maassamme käynnistyä syksyllä. Onneksi haastattelukieli oli sentään suomi. Haastattelu tuli ulos aamulla, mutta ei ainakaan nähdäkseni ylittänyt nettisivujen uutiskynnystä.

Lukion tuntijakoesitys

Posted: 10.1.2014 in Ei kategoriaa

Ennen joulua julkaistu lukion tuntijakoesitys on nostattanut hyvää keskustelua opettaja- ja rehtoripiireissä. Myös poliitikot ovat ottaneet asiaan kantaa. Tuntijako, eli pakollisten ja valittavien kurssien määrä eri oppiaineissa on tarkoitus ottaa käyttöön 2016 aloittavan ikäluokan kanssa.

Työryhmä esittää kolme eri mallia, joissa valinnaisuuden määrä vaihtelee. Kaikille malleille on yhteistä äidinkielen, matematiikan, englannin, ruotsin, uskonnon, liikunnan ja terveystiedon säilyminen pakollisina oppiaineina. Kurssimäärät näissä kuitenkin vaihtelevat. Kokonaiskurssimäärä säilyy edelleen samana 75 kurssina, eli lukio on kolmivuotinen.

Oppiaineet on malleissa jaettu koreihin ja korista on valittava pakollisten kurssien lisäksi tietyt minimimäärät. Eniten keskustelua on herättänyt ainejärjestöjen ja poliitikkojen keskuudessa se, että valinnaisuudella voi kiertää kokonaan jonkin oppiaineen opiskelun lukiossa. ”Voiko yleissivistystä saavuttaa ilman oppiainetta X” on yleisin keskutelun avaus.

Olen nähnyt lukiotaipaleeni aikana pikamuistelulla ainakin 4-5 erilaista tuntijakoa. Nykyisin käytössä olevassa on 18 pakollista oppiainetta ja vapaimmassa kokemassani (nuorisoasteen koulutuskokeilu) oli vain 4 pakollista ainetta. Kaikilla tuntijaoilla on saatu yleissivistystä jaettua ja opiskelijat ovat päässeet jatko-opintoihin ja menestyneet elämässään.

Opiskelijan motivaation kannalta on kuitenkin selvä ero siinä, onko hän itse valinnut oppiaineen, vai onko valinnasta päättänyt joku muu (valtioneuvosto). Opettajan kannalta on aina miellyttävämpi opettaa ryhmää, joka on motivoitunut opiskeluun. Määrätietoiset opiskelijat suunnittelevat hyviä opiskelupolkuja jo lukioaikana ja saavuttavat hyviä tuloksia ylioppilaskirjoituksissa ja sijoittuvat jatko-opintoihin paremmin. Valtakunnallisen erityistehtävän (esim. urheilu, luonnontieteet, taiteet jne) mukaan opiskelevat lukiolaiset ovat tästä hyvä esimerkki. Pärjätäkseen valitsemallaan erityisalalla he voivat jättää pois muiden aineiden pakollisia kursseja ja syventää taitojaan erityisalallaan.

Yksittäisellä lukion oppiaineen pakollisella kurssilla ei yleissivistystä taata. Koko kansakunnan näkökulmasta tarvitsemme tulevaisuudessa osaajia, joiden etenemistä ei ole jarruteltu kolmea vuotta. Perusopetus kaikille yhteisenä koulumuotona on yleissivistyksen tukipilari. Yleissivistyksen vaalimista ei saa jättää vain lukion käyneiden vastuulle.

Tuo ”vapaamielisin” tuntijakoesitys pakottaa sekin opiskelemaan 11 eri oppiainetta. Kuinkahan monella asiasta päättävällä ministerillä on ollut edes tuollaista oppiaineiden kirjoa yleissivistystään takaamassa?

 

Kuva

 

 

TJ-58 päivä

Posted: 22.10.2013 in Ei kategoriaa

Abit muistuttivat aamupäivän tilaisuudessa muita opiskelijoita koulun lähestyvän loppuaan. Abeilla on tänään 58, kakkosilla 245 ja ykkösillä 432 kouluaamua herättävänä.

Päivän teemaksi abit olivat valinneet sotilaslookin ja erilaisia maastoasuja ja univormuja näkyikin runsaasti. Reksi oli saanut ylennyksen kenraaliksi ja opettajatkin peräti eversteiksi.  Tilaisuuden alussa laulettiin maamme-laulu ja samaan sävelmään abeille kunnioitusta vannova sanoitus. Rehtori sai tanssia, soittaa ukulelea ja vannoa valan koulun ja opiskelijoiden puolesta toimimisesta. Nuoremmat opiskelijat saivat kunniamainintoja ja osallistuivat kilpailuihin. Ihan mukava tilaisuus ja paransi ainakin abien yhteishenkeä. Homma kesti hallittuna ja kenenkään mukavuusalueelta ei liikuttu liian kauas.

 

Juttelimme opehuoneessa tilaisuuden jälkeen eri näkökulmista kunniamaininnoista. Aika monen maininnan takana olivat nuorten omat kuvamateriaalit sosiaalisessa mediassa. Monet rakentavat mediakuvaansa huolellisesti facebookin tai instagrammin kautta. Toiset taas jakavat aika huolettomasti tietoja itsestään. Kaikkia kännäys- tai hölmöilykuvia ei kannata jakaa netissä, koska netti ei  unohda. Nykyiset ministerierot ovat faxien tai tekstiviestien seurausta. Tulevaisuuden urakehitys saattaa pyshtyä jo nuoruudessa tehtyihin herutuksiin.

TJ-58