Arkisto kohteelle joulukuu, 2014

320px-SPA51928Hyvät kuulijat ja arvoisa juhlaväki. Maamme itsenäisyys on meille kaikille itsestäänselvyys, mutta kuten tuossa Vapauden viestin tekstissä kuulimme, on itsenäisyys ollut historian saatossa uhattuna useita kertoja.

Valtioita katoaa ja uusia syntyy koko ajan. Uutislähetyksistä seuraamme eri puolilla maailmaa tapahtuvia konflikteja vaihtelevalla mielenkiinnolla. Aseellisissa yhteenotoissa kuolee vuosittain yli 100 000 ihmistä, eli sodissa kaatuu päivittäin 200 – 300 ihmistä aatteensa tai isänmaansa puolesta. Itsenäisyys on uhattuna tai saavutettavana miljoonilla ihmisillä joka päivä.

Itsenäisyyspäivänä maassamme perinteisesti muistellaan ja kunnioitetaan sotiemme veteraaneja ja sodissa kaatuneita. Sodissa on kuitenkin aina mukana myös niistä syyttömänä kärsimään joutuva joukko. Äitien ja lasten kohtalot ohitetaan historian melskeissä, vaikka myös heihin vaikutukset ovat usein ikuisia. Haluankin nyt kertoa teille tarinan erään pikkutytön ihmiskohtalosta noin 70 vuoden takaa.

Pienessä savolaisessa teollisuuskaupungissa vuonna 1938 seurattiin maailman tapahtumia radion ja paikallislehden välityksellä. Espanjan sisällissota tuntui kaukaiselta, eikä ylittänyt uutiskynnystä edes viikoittain. Hyvinvointi lisääntyi ja elämä hymyili elinkeinoelämän noususuhdanteessa. Maatalous oli uudistunut ja pula-ajat olivat takana. Puunjalostusteollisuus toi koko paikkakunnalle varallisuutta ja turvatun toimeentulon.

21-vuotias Otto työskenteli varastomiehenä konepajalla. Oy Ahlstöm ab oli työllistänyt myös hänen sorvarina toimineen isänsä. Konepaja teki pieniä, sisävesiliikenteeseen sopivia laivoja ja hinaajia sekä vastasi paperiteollisuuden varaosista ja huollon toimivuudesta. Varastomiehen palkka mahdollisti Otolle myös oman perheen perustamisen ja avioliitto Ainon kanssa solmittiin kesällä.

Nuoret saivat lapsen vuoden 1939 toukokuussa. Pienelle tytölle annettiin kasteessa nimeksi Helena Marjatta. Terve tyttö loi onnellisuutta perheeseen ja tulevaisuus näytti valoisalta.

Maailma oli päättänyt toisin. Saksa hyökkäsi syksyllä Puolaan ja Neuvostoliitto aloitti talvisodan Suomea vastaan marraskuussa. Nuori isä joutui rintamalle äidin jäädessä huolehtimaan imeväisikäisestä Helenasta. Onni kuitenkin suosi perhettä, koska sota päättyi keväällä ja Otto palasi hengissä ja terveenä takaisin.

Lyhyessä sodassa Suomi oli menettänyt Karjalan, Sallan ja Kuusamon itäosat. Pienessä kaupungissa tämä näkyi erityisesti karjalaisten siirtolaisten lisääntymisenä. Sodan jaloista evakkona Savoon saapuneet karjalaiset piti asuttaa ja luoda uusia työpaikkoja pakolaisille.

Rauhan aikaa ei kestänyt kauan. Helena on kaksivuotias, eikä vielä ymmärrä aikuisten asioita kun Saksa vuonna 1941 hyökkää Neuvostoliittoon joka puolestaan pommittaa juhannuksena Porvoota, Helsinkiä ja Turkua. Poliitikot olivat epäonnistuneet ja Suomi oli taas sodassa.

Otto lähtee jälleen rintamalle jättäen Helenan äitinsä hoiviin. Perheellinen ja järjestelmällinen mies palvelee kirjurina, joten välitöntä hengenvaaraa ei pitkittyvässä sodassa näytä olevan. Kirjeitä kirjoitellaan ja muutamia valokuviakin oloista rintamalla ja kotona kasvavasta tyttärestä saadaan vaihdetuksi.

Olot sodan jaloissa ovat yksinhuoltajalle kuitenkin raskaat. Helena kasvaa ilman isää ja ruokaa ei ole tarpeeksi saatavilla. Lapsen terveyden ja turvallisuuden takaaminen huolettaa Aino-äitiä. Sota jatkuu vielä Helenan täyttäessä viisi vuotta eikä tietoa rauhasta ole. Propagandan värittämät uutiset kertovat koko maailman olevan sodassa, jonka lopputulosta ei kukaan osaa ennustaa.

Raskain mielin Helenan vanhemmat päättävät lähettää pienen tyttärensä sodan jaloista Ruotsiin, joka on säilynyt sodan ulkopuolella. Helena saa oman passin ja kaulaansa nimilapun. Ystävälliset naiset keräävät lapset rautatieasemalla junaan, joka jatkaa kohti Turun satamaa.

Helena viedään Ruotsiin kymmenientuhansien suomalaislasten tavoin. Pieni tyttö päätyy Jönsoneitten perheeseen Skåneen, Etelä-Ruotsiin. Helena ei ymmärrä sanaakaan hänelle puhutusta kielestä, eikä kukaan ymmärrä häntä. Kukaan ei tiedä, kuinka kauan Helena tulee viettämään aikaansa sijaisperheessä. Koti-ikävä on kova, mutta toisaalta ruokaa on riittävästi ja olot ovat turvallisemmat kuin kotisuomessa.

Jönssonit pitävät Helenasta ja päivä kerrallaan kommunikointi helpottuu uusien sanojen oppimisen myötä. Helena saa ystäviä naapureiden lapsista ja leikit opettavat lisää ruotsia. Elämä alkaa sujua ja uudet vanhemmat antavat rakkautta ja turvallisuutta sodan jaloissa kasvaneelle lapselle.

Samaan aikaan Suomessa Otto ja Aino eivät pääse taaskaan viettämään hääpäiväänsä yhdessä. Avioliiton kuudesta yhteisestä vuodesta on sota vienyt jo neljä. Etäsuhde kirjeiden ja valokuvien varassa vieraannuttaa, eikä sodan masentava ilmapiiri auta asiaa. Yhteinen lapsi on lähetetty pois, eikä suhteella ole enää tulevaisuutta, vaikka sota päättyykin. Toisistaan vieraantunut aviopari käy henkistä kamppailua ja päätyy eroon. Helenan kohtalona on päätyä Jönssonin perheen adoptoitavaksi, johon Aino ja Otto suostuvat. Helenasta tulee yksi noin 7000 sotalapsesta, jotka jäivät Ruotsiin.

Lapsuuskotini seinällä oli valokuvan perusteella piirretty taulu lettipäisestä tytöstä. Helenan vanhemmat muuttivat ottolapsensa nimen Lenaksi, mutta pitivät yhteyttä biologisiin vanhempiin. Helena ei koskaan unohtanut juuriaan ja seurasin hänen elämäänsä joka joulu saapuvien kirjeiden kautta. Valokuvissa hän opettelee soittamaan pianoa, valmistuu ylioppilaaksi ja menee naimisiin. Ensimmäiset lapset siskopuolelleni syntyvät ollessani vielä alle kouluikäinen. Tapaan siskopuoleni ensimmäistä kertaa 60-luvun loppupuolella hänen käydessään perheensä ja Ruotsin vanhempiensa kanssa Suomessa. Emme osaa toistemme kieltä ja isänikin keskustelee aikuistuneen tyttärensä kanssa tulkin avulla. Minusta oli kummallista olla eno, vaikka en osannut vielä edes lukea.

Helenan käsitys isänmaasta on erilainen kuin minun. Tapaamme nykyisin vuosittain ja kirjoittelemme sähköposteja toisillemme. Nyt jo eläkkeellä oleva siskopuoleni on tehnyt elämäntyönsä maailman kriisipesäkkeissä auttaen puolestaan hätää kärsiviä. Hän on nähnyt köyhyyttä ja epätoivoa Tansaniassa, Keniassa, Botswanassa ja Sri Lankassa. Samalla hän on myös nähnyt, ettei yksittäisen ihmisen onni vaadi isänmaata. Helenalle Suomen taistelu itsenäisyydestä merkitsi nälkää ja pelkoa ja biologisten vanhempien menettämistä. Pako Suomesta puolestaan takasi turvallisuuden ja toimeentulon.

Viime kesänä Lena vieraili Nurmijärvellä ja otti kotiin palattuaan kasvattivanhempiensa kirjahyllystä vanhan Aleksis Kiven kirjan Sju bröder. Seitsemän veljeksen ruotsinnoksen kansilehdeltä löytyi isämme Oton kauniilla kirjurin käsialalla jouluna 1944 kirjoittama kiitosviesti Jönssoneille. Kiitos, että huolehditte tyttärestämme. Lena ei ollut koskaan lukenut kirjaa, johon lähes kaikki suomalaiset jossakin vaiheessa koulutaivaltaan tutustuvat. Veljesten elämään tutustuminen oli hänelle matka suomalaisille juurilleen.

Kukaan meistä ei tiedä, mitä tulevaisuus tuo tullessaan. Varsinkin teidän nuorten kohdalla ovat mahdollisuudet siirtyä työskentelemään ja asumaan maamme rajojen ulkopuolelle ennennäkemättömän suuret. Toivon silti, että teistä jokainen muistaa aina Suomen, joka tarjosi teille turvallisen lapsuuden ja nuoruuden. Maata, joka ei olisi tällainen ilman meitä. Maata, jonka tulevaisuutta luomme päivittäin tässäkin rakennuksessa opettaen ja opiskellen. Suomi on juhlansa jälleen kerran ansainnut.

Kiitos Suomelle ja hyvää huomista itsenäisyyspäivää teille kaikille.